Kuka olen?

Mukava tutustua!

 

Olen Kirsi Elina Kallio – tieteellisesti koulittu työn ja liiketoiminnan kehittäjä. Smart Capability Management -konseptin sanansaattaja.

Valmennan, fasilitoin, ohjaan ja opastan. Nuoresta iästäni huolimatta urani on yli kahdenkymmenen vuoden mittainen. Näiden vuosien aikana olen ehtinyt kohdata tuhansia suomalaisia sadoissa eri työyhteisöissä. Samat vuosikymmenet olen opettanut työelämän oppimisen, osaamisen kehittämisen ja viestinnän opintojaksoja eri yliopistoissa. Villi veikkaukseni on, että opintojaksoja on kertynyt mittariin ainakin parisataa. Kuka toinen yliopiston ope yltää samaan?

 

Tarinani

 

Aloitin akateemisen urani 1990-luvun alussa puheviestinnän opinnoilla Jyväskylän yliopistossa. Valmistuin pikapikaa maisteriksi (1997), ja tulin lennossa rekrytoiduksi laitokselleni opettajaksi. Työn ohessa pakersin itseni lisensiaatiksi (2001). Sitten rakastuin, muutin Siuroon ja hommasin itseni keikkatöihin pääkaupunkiseudulle. Tuolloin liike-elämän kehittämisen kuuminta hottia olivat esiintymiskoulutukset. Tahkosin rahaa ja keikkaa pukkasi. Sain loistavaa palautetta valmennuksistani. Sisimmässäni olin kuitenkin kriisissä.

Kriisini kytkeytyi tuon ajan yleiseen kehittämisilmapiiriin. Yrityksissä tunnuttiin ajattelevan, että oli ongelma mikä tahansa, se ratkeaisi, kun lähetettäisiin työntekijät päiväksi vuorovaikutusvalmennukseen. Ymmärsinkin, että yritysten osaamisen kehittämisestä vastaavilla ei ollut itsellään riittävää osaamista tunnistaa organisaatioidensa todellisia oppimistarpeita – saati vastata niihin ostamalla oikeanlaista kehittämistoimintaa. Löysin kutsumukseni työelämän kehittäjänä. Halusin kiihkeästi oppia lisää ja laajentaa omaa osaamistani.

Vuoden 2003 alussa aloitin tohtorikoulutettavana Helsingin yliopiston alaisessa Toiminnan teorian ja kehittävän työntutkimuksen yksikössä.  Uudet kollegani, maailmalla mainetta niittäneet professorit Yrjö Engeström, Jaakko Virkkunen ja Reijo Miettinen, ottivat nuoren noviisin tiukkaan, mutta inspiroivaan ohjaukseensa. Pääsin heti mukaan fasilitoimaan muutoshankkeita asiakasorganisaatioissa. Tutkimusyksikkömme jatkaa edelleen eloaan CRADLE-verkoston puitteissa.  Samoin hengissä on yhä väitöskirjaprojektini. Matkan varrella mukaan on tarttunut tutkimustyötäni valvovaksi silmäpariksi myös professori Sami Paavola.

 

Oppimispolkuni

 

Kovinta oppimispolkua olen kulkenut henkilökohtaisessa elämässäni. Ensin äitini vammautui Jokelan traagisessa junaonnettomuudessa (1996). Äitini toipui takaisin elämään, mutta edessä oli vielä pahempaa: isoveljeni putosi laiturilta, löi päänsä  ja hukkui kesällä 2000.

Tähän perhettäni ravistelleeseen suureen suruun syntyivät kaksi poikaani: Joopi (2004) ja Jouka (2006). Joukan ollessa puolen vuoden ikäinen, sattui jotain, minkä ei pitänyt olevan mahdollista. Joopilta repesi mahalaukku oksentaessa. Seuraavat kuukaudet olivat sellaista kiirastulta, jota en toivo kenenkään teistä ikinä kokevan. Ilman äitini tukea ja apua emme olisi selvinneet. Luulin, että en voisi olla onnellisempi, kun sain vihdoin taas nukkua yöni poika kummassakin kainalossa.

Pian selvisi kuitenkin, että äidilleni oli kehittynyt raskaan kevään aikana syöpä, jota ei voinut parantaa. Vuoden 2008 alussa olinkin jälleen täysin absurdissa tilanteessa. Olimme viimeisillään raskaana olevan pikkusiskoni kansaa viettäneet pari vuorokautta  jo rajalla häilyvän äitini sairaalahuoneessa. Kädessäni oli opas, joka kertoi, miten tunnistaa lopun olevan lähellä. Samaan aikaan pidin kädestä supistuksista kärsivää siskoani. Kun äitini veti viimeisen henkäyksensä, soitti siskoni olevansa synnytyssalissa. Tuolloin opin jotain priorisoinnista: aina kohti uutta elämää.

Väitöskirjaprojektini oli luonnollisesti jäissä useamman vuoden. Työuralleni haasteita toi myös puolisoni työ Tallinnan yliopiston professorina. Käytännössä olin yksin kotona Siurossa pienten lasten kanssa. Yksin ja yksin – Siurossa et ole koskaan yksin! Purin energiaani johtamalla paikallista urheiluseuraa, toimimalla kirkkovaltuustossa ja perustamalla vaatteiden kotimyyntiyrityksen. Ohjasin myös lihaskuntotreenejä, koska se oli ainoa mahdollisuus päästä itsekin treenaamaan. (Jos tarinani olisi alkanut aivan alkuvuosista, tietäisit, että urheilu on aina ollut intohimoni.)

Opetustyö Helsingin yliopiston avoimessa yliopistossa sopi tilanteeseeni mainiosti. Suurin osa kursseista oli verkkokursseja, joita ohjasin Siurosta käsin. Lähikurssien luennot vedin Helsingissä ja maakunnissa viikonloppuisin. Opetustyö toi iloa elämääni ja piti elämässä kiinni. Rakastin opiskelijoitani ja he tuntuivat rakastavan minua! Pikkuhiljaa opetusmääräni lisääntyi ja pian huomasin olevani täystyöllistetty.

Sitten tuli kesä 2015. Isälläni todettiin syöpä heinäkuussa. Elokuun alussa hän nukkui pois. Samaan aikaan Helsingin yliopisto ilmoitti mittavista leikkauksista. Elämältäni tuntui putoavan pohja. Luulin, että olen hukannut mahdollisuuteni ja robotit veisivät työt meiltä vanhuksilta. Pahimpaan ahdingoon tuli kuitenkin rekrytointisoitto Turusta. Asiantuntemustani tarvittaisiin start-upissa, joka oli keskittynyt videoalustaratkaisujen myyntiin yrityksille ja oppilaitoksille. Kokosin kimpsuni ja muutin osittain Turkuun. Olin taas elämässä kiinni ja maailma oli avoinna.

Myyntityö videoalustaratkaisujen parissa oli erittäin opettavaista. Päivitin teknologiaosaamistani ja tutustuin uusiin ihmisiin. Verkostoni laajenivat. Pian kuitenkin huomasin, että perinteisessä myyntityössä en päässyt toteuttamaan kovinta osaamistani. Usein myyntitilanteissa asiakas totesi, että ei ole kiinnostunut myymistäni ratkaisuista vaan minusta ja osaamisestani.

 

Kohti omaa liiketoimintaa

 

Jälleen kerran olenkin uuden edessä. Siuron lisäksi kortteeraan nykyään myös stadissa. Viimeinen vuosi on ollut aktiivista verkottumista, liike-ideoiden pyörittelyä ja oman henkilöbrändini kirkastamista. Kuka olen? Mistä sytyn? Miten voin auttaa osaamisellani Sinua ja liiketoimintaasi?

Tämä prosessi jatkuu edelleen.

Kiitos, kun jaksoit lukea tarinani! Haluaisitko kertoa omasi?

 

 

Kirsi Elina Kallio kirsi@kirsielinakallio.fi       0400898904